*

jarvelainenp

Kirkkojen ehtoolliskäsitysten muutoksia

 

Evankelis-luterilaisen kirkon piispainkokous lausui äskettäin, että myös muut kuin luterilaiset ovat tervetulleita tämän kirkon ehtoollispöytään yksittäistapauksissa. Piispainkokouksen lausunto on kuitenkin rajaava. Ehtona on, että toisen kristillisen kastetut jäsenet hyväksyvät luterilaisen kirkon käsityksen ehtoollisesta.

Siksi ei ole ihme, että niin ortodoksisen kuin roomalaiskatolisen kirkon vastaukset tähän ehtoollisvieraanvaraisuuteen ovat olleet kielteisiä. Niiden piirissä ei tietenkään ole erityisen luontavaa suositella niiden jäsenille toisen kristillisen kirkon käsitysten hyväksymistä.

Keskustelu käsityksistä sisältää joitakin kiinnostavia piirteitä ja osoittaa myös muutoksia, joita eri kirkkojen piirissä ehtoollisen suhteen on tapahtunut. Myös ortodoksisessa käsityksessä on muutoksia, mikä ei aivan vastaa sitä kirkon esittämää näkemystä, että sen opetus olisi muuttumatonta.

Ortodoksisen kirkon nettisivuilla julkaistiin äskettäin pastori Marko Mäkisen artikkeli ”Huomioita ortodoksisesta ehtoolliskäsityksestä”.  Artikkelin mukaan luterilaiset ajattelevat niin, että ”ehtoollisaineet eivät muutu todellisesti Kristuksen ruumiiksi ja vereksi: leipä ja viini sekä Kristuksen ruumis ja veri ovat samanaikaisesti läsnä ehtoollisessa. Kristuksen ruumis ja veri saadaan leivän ja viinin kanssa (konsubstantiaatio).”

Artikkelin mukaan ortodoksinen käsitys puolestaan on se, että  ”ehtoollisaineiden muuttumista Kristuksen ruumiiksi ja vereksi kutsutaan toisinaan myös transelementaatioksi ja reordinaatioksi. Roomalaiskatolisessa kirkossa tätä vastaa ilmaisu transsubstantiaatio, jota voidaan käyttää tietyin varauksin myös ortodoksisesta ehtoollisesta.”

Huomautus on kiinnostava monesta syystä.

Isä Raimo Sissonen esittelee nettisivustolla Tsanounan suunnalta ortodoksista uskonkäsitystä. Hän kirjoittaa:

”Vuosisatojen ajan kaikkien kristittyjen ehtoollisyhteyden esteenä ovat olleet erilaiset käsitykset siitä, mitä leivälle ja viinille tapahtuu Pyhää Henkeä avuksi huudettaessa. Roomalaiskatolisessa kirkossa vallitsee Aristoteleen filosofiaan perustuva käsitys, jonka mukaan ehtoollisaineiden olemus niiden pyhittyessä muuttuu. Tätä käsitystä kutsutaan transsubstantiaatio-opiksi. Leivän ja viinin olemus häviää ja sijaan tulee Kristuksen ruumiin ja veren olemus, samaan tapaan kuin esim. paperinpala saa uuden tarkoituksen ja merkityksen, kun se rahapajassa painetaan seteliksi. Paperi on edelleen paperia, mutta samalla se on olennaisesti uutta.

Luterilainen kirkko taas torjuu transsubstantiaatio-opin ja korostaa ns. Kristuksen todellista läsnäoloa ehtoollisaineissa: Kristuksen ruumis on "leivässä, leivän alla ja leivän kanssa" ja vastaavasti hänen verensä viinissä…

Ortodoksinen kirkko ei pidä tärkeänä tämän muutoksen ilmaisemista filosofisin käsittein. Muuttuminen on salaisuus, mysteerio, jota ei pyritäkään selittämään järjellisesti. Ortodoksinen kirkko ei periaatteessa hyväksy transsubstantiaatio-oppia, mutta ei myöskään kiellä leivän ja viinin muuttumista Kristuksen ruumiiksi ja vereksi. ”

Miten tämä siis menee? Niinkö, että transsubstantiaatio-opin torjuva luterilainen ”konsubstantio” on lähempänä vai kauempana ortodoksista käsitystä, josta yksi ortodoksista käsitystä esittelevä kirjoittaja sanoo, että transsubstantiaatio ilmaisuna vastaa ortodoksista käsitystä ja että sitä voidaan tietyin varauksin käyttää ortodoksisesta ehtoollisesta ja toinen, että ortodoksinen kirkko ei periaatteessa hyväksy transsubstantiaatio-oppia.

Jotkut luterilaiset teologit tulkitsevat konsubstantiaatio –näkemyksen lähelle transsubstantiaatiokäsitystä tulevaksi, toiset taas ajattelevat, että se on jotakin muuta. Suhde ehtoollisaineiden fysikaaliseen luonteeseen ei ole kaikessa luterilaisuudessa aivan yksinkertainen. Vaikka pitikin niitä teologisesta tarkastelusta irrotettuna fysikaalisina, Martin Luther pohdiskeli, että ehtoollisviiniä lattialle pudottavan papin rangaistus voisi olla kuolemantuomio tai lievennettynä maastakarkoitus. Nykyisessä luterilaisessa kirkossa ehtoollisaineita kohdellaan muista aineista poikkeavalla tavalla.

Ortodoksinen, roomalais-katolinen ja luterilainen kirkko opettavat, että Kristus on todellisesti läsnä (reaalipreesens) ehtoollisessa. Niiden piirissä on kuitenkin erilaisia käsityksiä siitä, mistä läsnäolossa on kysymys. Ne voisivat toivottaa toistensa jäsenet tervetulleiksi toistensa ehtoollispöytiin, mikäli niille riittäisi usko siihen, että Kristus on ehtoollisella todellisesti läsnä. Tämä ei kuitenkaan riitä, pitää hyväksyä myös käsitykset, jotka minkään kirkon kannalta eivät näytä olevan aivan selviä.

Johannes Damaskolainen ajatteli, että ehtoollisessa on kyse käsityskyvyn ylittävästä asiasta. Hänen jälkeisessään teologiassa alkoi keskustelu siitä, minkä osan mysteeristä voisi käsittää. Kiinnostuksen kohteeksi tuli ehtoollisaineiden muutos.

Kun aristoteelinen filosofia hyväksyttiin lännessä teologian ”palvelijattareksi”, siitä lainattiin substanssin ja aksidenssin erottelu. Alettiin ajatella, että ehtoollisaineiden aksidenssit kuten maku eivät muutu, mutta substanssi eli olemus muuttuu niin sanotussa transsubstantiaatiossa. Oppi hyväksyttiin 1295, siis paljon myöhemmin kuin idän ja lännen kirkkojen ero oli tapahtunut.

Protestanttiset suuntaukset eivät hyväksyneet tätä filosofista näkemystä ehtoollisaineiden muutoksesta. Ehtoollisaineet ovat fysikaalisesti tarkasteltuina viiniä ja leipää ja teologisesti tarkastellen Kristuksen ruumis ja veri. Näkemystä alettiin luonnehtia konsubstantiaatioksi. Sen mukaisesti ehtoollisen substanssi on kahdesta erillisestä substanssista muodostuva substanssi, joka ei ole filosofisesti tai fysikaalisesti tulkittavissa. Joskus ajatellaan, että tämä näkemys muistuttaa varhaisessa kirkossa torjuttua Nestorioksen käsitystä Kristuksen kahdesta luonnosta ja siihen liittyvää tulkintaa Mariasta.

Ortodoksinen perinne nojasi kauan Johannes Damaskolaisen näkemykseen. Isä Raino Sistosen näkemys näyttäisi liittyvän lähinnä siihen. Toisaalta 1600-luvun ortodoksinen teologia alkoi liittyä transsubstantiaatiokeskusteluun ja käänsi termin omaan käyttöönsä sanalla metousiosis. Jonkinlainen jännite näiden kahden tulkintaperinteen välillä näyttää vallitsevan, kun vertaa ortodoksisen kirkon opetusta esitteleviä nykypäivän puheenvuoroja toisiinsa.

Niin tai näin, kun hengellisten uskomusten lisäksi kaikissa kirkoissa näyttää elävän enemmän tai vähemmän filosofistyyppisiä käsityksiä näiden uskomusten luonteesta, on vain luonnollista, että kirkot elävät itsenäisinä. Tämä on vähintäänkin psykologisesti ymmärrettävää. Yleensä ekumeenisessa keskustelussa esitetään, että se on hengellisesti moitittavaa tai murheellista.

Hengellisyyttä kaipaavan henkilön kannalta puolestaan tuntuu ongelmalliselta, että häneltä näytetään uskonnollisten asenteiden lisäksi edellytettävän myös filosofisten oppien hyväksymistä tai hylkäämistä, mikäli hän tahtoo osallistua kirkolliseen toimintaan.

Se on mielestäni liikaa vaadittu.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Käyttäjän HannuValjakka kuva
Hannu Valjakka

Jaa-a..että tällaisia ne filosofian dosentit vapaa-ajallaan..toki kuka mitenkin :))

Mainos

Netin kootut tarjoukset ja alennukset